Terima kasih

Airbus kohoaa korkeuksiin Balin ylle,

pyyhkäisten laskevan auringon kultaamia pilviä.

Kotimatkan aika.

Puolitoista kuukautta ehdin viettää Indonesian trooppisessa lämmössä. Kyseinen aika vierähti kolmella saarella: Balilla, Lombokilla sekä Sumbawalla. Käytiin myös kurkkaamassa piskuinen Gili Airin saari vedenalaisine ihmeineen. Pääosa harrastustoiminnastamme tapahtui kuitenkin veden pinnalla. Paikoissa, joissa valtamerellä tuhansia kilometrejä matkustaneet mainingit murtuvat rannikolle muodostaen otolliset olosuhteet lainelautailun eli surffauksen harjoittamiselle. Heti Indoihin saavuttuamme ostin Balilta oman surffilaudan, 6'1 shortboardin. Se on tällä hetkellä allani ruumassa, lautabägin sekä makuupussin ja retkipatjan pehmeään syliin kiedottuna. Matkalla kohti Suomea ja Nallikarin niemenkärjen syysmyrskyistä point breikkiä. Tai no, jos itämeri ei aaltoja tarjoa niin ehkä lauta liitää seuraavaksi Atlantin aalloilla…

 

Asiaankuuluva sinkkikerros UV-säteiltä suojaamassa.

Yoyo's, Sumbawa

Ekas, Lombok. Kuva: Henri Huhtala

Millainen on Indonesia? Viidakkoa, hiekkarantaa, riisipeltoja. Tiheään rakennettuja kaupunkeja, joissa rakennusdirektiivit ovat yhtä moninaiset kuin kiinni kytketyt koirat: niitä ei ole. Liikenne on oma lukunsa. Autot ajavat keskellä tietä ja skootterit suihkivat ohi oikealta ja vasemmalta. Ja mitä tulee skootterin matkustajamäärään, niin aina on tilaa yhdelle joka käyttää Nasi campuria. Nelihenkinen perhe menee mainiosti yhdellä mopolla ja isoäidillekin löytyy vielä tilaa tarakalta. Toiset käyttävät kypärää, useimmat eivät. Kaikessa kaoottisuudessaan liikenne kuitenkin tuntuu sujuvan. Kaikki joustavat vuorollaan: keskellä ajava auto antaa tööttäävälle tilaa. Risteyksessä kaikki hivuttautuvat keskelle ja etuajo-oikeus vaihtuu suunnalta toiselle. Punaisissa valoissa skootterit ajavat etulinjaan jalkakäytävän kautta. Liikenneympyröissä ajetaan suorinta mahdollista reittiä, tarvittaessa väärään suuntaan. Moottoritietäkin voi mopolla päästellä vastaantulevien puolen pientareella, mikäli toinen suunta on vaikkapa mellakan vuoksi tukossa. Kuten Topias tuumasi: "Liikenne on vähän kuin joku peli, jossa pitää puikkelehtia eteenpäin ja koittaa selvitä hengissä. Alussa se on ihan hauskaa, mutta pidemmän päälle se alkaa kyllästyttää." Onneksi liikenne on huomattavasti Balia rauhallisempaa Lombokilla ja Sumbawalla, joissa suurimman osan ajasta vietimme.

Onnellinen surffari-Topias ja kahden viimeisen viikon kulkupelimme.

Länsi-Sumbawan rantamaisemaa

Tyypillinen Indonesialainen lepokatos

Rommaania illan ratoksi. Sumbawalla vietettiin yöt riippumattomajoituksessa huoneemme kuistilla. Paljon viileämpi ja mukavampi kuin ilmastoimaton tuuletinhuone. Ja vähemmän moskiittoja.

Indonesialaiset ihmiset ovat välittömiä ja ystävällisiä. Tervehdykset toimitetaan iloisen hymyn kera ja englanninkielen taitoiset tulevat monesti juttelemaan. Sumbawalla me auringon valkaisemat pellavapäät olimme jakamattoman huomion kohteena, etenkin pohjoisen Besarissa, jossa surffiaaltojen puutteen vuoksi ei länsimaisia ihmisiä juuri näe. Joka toinen vastaantulija huikkasi virnistäen: "Hello, mister!" Eilen kun oltiin Topiaksen kanssa iltakävelyllä, niin paikalliset pyysi meitä pelaamaan Aasiassa suosittua potkulentopalloa (en tiedä lajin oikeaa nimeä), jossa pientä, onttoa koripunospalloa pomputellaan kaikilla ruumiinosilla poislukien kädet. Jos pallo putosi omalla kohdalla, joutui suorittamaan viisi punnerrusta. Siitä muodostuikin mainio iltatreeni meille aloittelijoille. Pelien jälkeen juteltiin mukavia, otettiin kaverikuvia ja lähetettiin kaveripyyntöjä facebookissa, kuten monesti aiemminkin reissulla.

  

Aaltojen tähystystä

 

Viidakon Tarzan. Mun kaksi viimeistä reissuviikkoa vierähti Sumbawaa valloittaessa ko. Tarzanin taisteluparina. Oli loistomeininki!

Käytiin Sumbawalla mahtavalla vesiputouksella, jolla otettiin arskaa, lankutettiin ja luettiin romaania.

 

Ja hypittiin kallioilta!

Tarzan rimpuili myös kallioilla.

Kuusi ja puoli kuukautta sitten koneen pyörät irtosivat Suomen kamarasta.

Se tuntuu pitkältä ajalta. Toisaalta, äskenhän sitä vasta lähdettiin?

Aika on liitänyt ja kuitenkin madellut. Sellaista se on kun on reissussa.

Kun näkee ja kokee monenmoista uutta.

Kun mukana on hyviä tyyppejä.

Kun ystävystyy ihmisiin vieraista kulttuureista,

ja huomaa, kuinka samanlaisia ihmiset pohjimmiltaan ovat, elintavoistaan ja ympäristöstään riippumatta.

Kun aurinko paistaa.

Kun päiväohjelma saattaa olla surffausta, syömistä ja löhöämistä,

ja tuntuu, että niin on hyvä.

Kun aikatauluilla ei ole niin väliä.

Kun stressin määrä  ajoittain lähentelee absoluuttista nollapistettä.

  

Minä ja menopelini!

Lyhyesti: elämäni paras reissu. Ja reissun puoli ruokaa on, että kerran kun on lähtenyt niin voi jälleen palata lähtöruutuun. Suomeen, jossa on syntynyt ja kasvanut. Jossa asiat toimivat paremmin kuin suurimmassa osassa maailmaa. Jossa on mahdollisuudet vaikka mihin. Johon on ollut valtava etuoikeus syntyä. Josta perhe ja ystävät tekevät kodin.  

Kotiinpaluutunnelmia heijastelee tämän tekstin otsikko. Terima kasih on Bahasan kieltä ja tarkoittaa kiitos.

Täydellistä aaltoa etsimässä

Herätys soi aamulla 5:00.
Silmät auki,
uimasortsit jalkaan ja ulos.
On vielä säkkipimeää.
Hostellin ruokakatoksessa paistetaan munia, paahdetaan leipää ja keitetään kahvit.
5:30 nostetaan laudat skootterin telineelle ja lähdetään painamaan pitkin pimeää ja kapeaa tietä.
Nukkuvia koiria säpsähtelee tien laidasta hereille, kukko laulaa jossain.
Ilma on jopa viileä kuudenkympin vauhdissa ilman paitaa. Viima herättää.
Taivaanrannassa pieni kajastus, aavistus auringosta.
Asfaltilta käännytään kuoppaiselle soratielle
ja saavutaan lahden rantaan. 
Pimeys on vaihtunut sarastukseksi.
Lauta telineeltä, sinkkiä naamaan mopon penkin alta.
Viidenkymmenen metrin kirmaus rantaan.
Hietikolle on huuhtoutunut valtavasti muoviroskaa. Surullinen näky.
Eilen pikkupojat keräsivät roskia urakkapalkalla. 1000 rupiaa eli 7 snt pussilta  Loistavaa, pojat!
Karkuremmi nilkkaan kiinni,
kahlaus kirkkaaseen veteen, joka lämmittää viileässä aamussa.
Breikkiä päin melomaan, katsellen alla levittäytyvää koralliriuttaa, 
sekä horisontissa murtuvia aaltoja.
Matkaa on pari sataa metriä. Siinä lämpenee hyvin paikat.
Saapuminen line-upille, aaltojenkyttäyspaikalle murtumiskohdan takana. 
Meidän kanssamme horisonttiin tähystää jo neljä vanhempaa surffaria.
Istumaan laudalle. Hetken hengähdys.
On tyyntä. Veden pinnalla on vain pientä lainehdintaa.
Ulapalla näkyy harjanne, joka kasvaa lähestyessään line-upia.
Saisikohan tuosta aallon? Saa siitä!
Mahalleen laudalle ja kiivas melominen päälle taakse vilkuillen.
Tuntuu sysäys, ja lauta kallistuu aallon alamäkeen
Punnerrus käsillä, ponnahdus jaloilleen.
Aallolla jälleen! 
Käännös oikealle, sininen aalto murtuu takana valkoiseksi pesukoneeksi.
Murtuva lippa heittää vettä niskaan.
Lauta liitää pitkin aallon sineä, tuuli kohisee korvissa.
Aalto kaatuu koko matkalta, heittäytyminen valkoisen kuohun keskelle
Meloen takaisin kohti line-upia,
hengästyneenä, suu korvissa.
Aurinko pilkistää kukkulan takaa.
Pelkästään tämän aallon takia kannatti herätä!
Ja ei kun uutta metsästämään.

Kuvat kuvasi ammattilaisen ottein Henri Huhtala eräänä toisena aamuna, eräällä toisella lahdella.

Karhukoplan matkapäiväkirja

10.03. klo 21:15

Aika antaa aikaa jälleen blogille. Eletään meidän osalta viimeistä viikkoa Uusi-Seelannin tantereella. Surffikaverit Jaska ja Topias hyvästeltiin reilu viikko takaperin Pictonissa poikien tien johtaessa takaisin pohjoissaarelle. Me ei jääty eron kyyneleitä vuodattamaan, vaan suunnattiin Santun kans heti Christchurchiin hakemaan uutta kaveria, Henriä, kyytiimme lentokentältä. Kolmen hengen karhukoplana ollaan sittemmin viikko vietetty luontoäidin mahtavan vuoristoisessa Etelä-Alppien (Maoriksi Ka Tiritiri o te Moana) helmassa. Valloitettiin aluksi Arthur's passissa reipas 1 800 m korkea Avalanche peak, jonka jälkeen tarvottiin mahtava vaellusreitti, St. James walkway (69 km) Lewis passin tienoilla. Polku kulki metsäisillä rinteillä sekä alppiniityillä häikäisevien vuorimaisemien lomassa. Eivät sanat eivätkä kuvat tee oikeutta noiden maisemien välittämiseksi teille, arvoisat lukijat. Kuvia kyllä joka tapauksessa tarjoaisin, mutta kuvausvälineitä en kantanut mukana lainkaan. Tuore vahvistuksemme Hörö sen sijaan on valokuvaaja henkeen ja vereen ja roikotti Canonin järkkäriä uskollisesti arviolta 86 % matkasta kädessään. Loput 14 % hän käytti Gopro-videoiden kuvaamiseen. Blogini ei missään nimessä tee oikeutta tämän ammattilaisen tuotoksille, mutta vilkaiskaa toki miehen omaa reissublogia (kauemmaseipaase.blogspot.com), jonne uskon kuvia myös vaellukseltamme ilmestyvän.

Vaelluksen jälkeen oli aika suunnata takaisin Christchurchiin ja aloittaa jälleen kerran auton myyntityö. Tällä kertaa odottavan aika ei ollut onneksi yhtä pitkä kuin Australiassa, vaan Subarumme löysi uuden omistajan heti toisena myyntipäivänä. Kevyt askel oli pojilla majapaikkaan kävellessä autorahat taskussa! Tehtiin kunnon autonmyyntipäivällinen kakkukahveineen ja sokerittomine jäätelöineen. Sitä sulatellessa ja piereskellessä suunniteltiin tulevan viikon ohjelmaa, ja kuviot selkenivät uudenkarhean Nissan X-trail katumaasturin muotoon. Löydettiin nimittäin siirtoauto Aucklandiin, pohjoisen suureen kaupunkiin. Siispä täältä tullaan sittenkin, pohjoissaari! Ollaan ajelemassa Pictoniin, josta lautta vie meidät huomenissa pääkaupunkiin, Wellingtoniin. Matkalla pysähdyttiin Kaikouraan pällistelemään rantakivillä patsastelevia hylkeitä ja ostamaan kofeiinipitoisia juomia tehdäksemme ilta-ajostamme turvallisemman. Kyllä kelpaa ajella huoletonna vuokrafirman upouudella kiesillä puoli-ilmaiseksi, ja huomisesta alkaen vieläpä upouusissa maisemissa. Karhukoplan road trip pohjoiseen on alkanut!

Minä ja auto joka myytiin

Tilalle hommattiin tämä!

Hylkeet poseerasivat uljaasti

...kukin tyylillään.

Karhukopla valmiina pohjoissaaren valloitukseen!

11.03. klo 20:46

Pictonissa herättiin ennestään tutusta metsärinteestä sataman kupeesta. Käytiin aamutuimaan hommaamassa liput lauttamatkalle ja paineltiin sen jälkeen kukkulan valloitushommiin kylän kupeeseen. Käveltiin ylös, ihasteltiin allamme levittäytyvää Pictonia tovi ja juostiin alas. Pulahdus sataman suolaveteen, ja olimme valmiita merille. Lauttamatka oli elämyksellinen tuulen puhaltaessa reippaat 40 solmua etelästä. Meren laineet olivat noin nelimetrisiä, ja kuohut pärskyivät välillä koko suuren matkustajalautan yli. Sisällä saattoi ihastella ikkunassa villisti keinuvaa horisonttia sekä sen seurauksena oksennuspussien suuntaan kääntyviä kanssamatkustajia. Aika hurjaa oli ajatella, että ihmisiä on uinut kyseisen kapeimmillaan 22km leveän Cookinsalmen yli. Ensimmäisenä tempun suoritti maorinainen 1800-luvulla kumppaninaan Kahurangi-niminen delfiini. Kaksikon uinti kesti 3 vuorokautta nykyisen ennätysajan ollessa reilut 4 ja puoli tuntia (!) Neljän tunnin ja 92 kilometrin matkanteon jälkeen saavuimme Wellingtonin satamaan. Pak'n savesta ostimme iltapalan, jota nyt ryhdymme nauttimaan paikallisen puiston viihtyisällä parkkialueella. Aurinko on mailleen vaipunut, ja mahan kun saa täyteen niin sitä voineekin hipsiä viereisen metsän puolelle nauttimaan kirjallisuutta riippumaton syliin.

Pojat ja Pictonin kaupunki

 

Pohjoissaarella tuli aikaisemmin pimeä.

12.03. klo 18:55

Aamun ensimmäinen herätys tuli tänään viiden maissa vesipisaroiden muodossa taivaalta. Pojat kiskaisivat sadesuojat Hennessyjensä ylle, mutta minä Ticket to the moon -mies olin jättänyt sadesuojana toimineen pressuni Subarun peräkonttiin kaupantekijäisiksi. Ei auttanut kuin siirtyä jatkamaan unia Nissanissa (Höröltä kuulin että kyseessä on eräiden Australianmaalla Nissanilla reissaavien tyttöjen, Nisumisujen, nukkuma-asento). Nissanissa oli yllättävänkin hyvä nukkua posottaa aina puoli yhdeksään asti, terveiset vaan tytöille! Poikienkin herättyä suuntasimme suureen Te Papa - museoon aamukahville ja tutustumaan maan luonnon- ja kulttuurihistorialliseen puoleen. Näyttelyt opettivat paljon mm. alkuperäiskansan, Maorien, elämästä, eurooppalaisten maahantulosta ja sen vaikutuksesta maankäyttöön sekä saaren luontoon. Valtaisan museon syövereissä karhukoplan tiet erkanivat kunkin edetessä omaa tahtiaan. Se oli virhe. Rannekellostani loppui patteri noin 4 kuukautta sitten eikä minulla sen koomin ollut tarkkaa aikakäsitystä (eikä se ole muuten reissussa harmittanut!). Kännykkääkään en tajunnut pitää päällä. Kiertelin näyttelystä toiseen uppoutuen täysin menneisyyden tarinoihin, kunnes Santtu tuli ja ilmoitti heidän etsineen minua jo parin tunnin ajan. Olin viihtynyt tyytyväisenä neljä ja puoli tuntia näyttelyissä, sori pojat.. Tarinan opetus? Mene ehdottomasti käymään muistaen kuitenkin, että vahinko ei tule kunhan on kello kaulassa.

Pojat ja Wellingtonin kaupunki

Sammutettuamme kulttuurinnälkäämme aamun ajan siirryimme sammuttamaan maallista nälkäämme malesialaiseen ravintolaan. Taas täytyi todeta, että aasialaiset kyllä osaavat ruuanlaiton jalon taidon! Sopivasti tulisuutta yhdistetttynä kookoksen pehmeyteen ja makuelämys on taattu. Kävelimme syönnin jälkeen Wellingtonin kaduilla tovin ja suuntasimme Nissanin keulan kohti pohjoista. Merenrantaan pysähdyttiin kuvailemaan maisemia, ja minä sain perhovavan jo myyneenä reissun ensimmäisen kalansaaliini! Pyydystin  laskuveden jälkeensä jättämästä lammikosta paljain käsin  kolmatta senttiä pitkän vonkaleen, jota ylpeänä esittelin pojille.

   

Kala! (piti laittaa ekstraiso kuva että näkyy :D)

"Kato nyt ku sain kalan!"

Tähän väliin täytynee mainita sananen perhokalastusurastamme Seelannissa. Surffauspuolen hommat veivät loppujaan leijonanosan ajastamme täällä. Mahtihommia, mutta sen seurauksena meillä oli vähemmän tilaisuuksia kalojen narraamiseen. Kalansaaliimme rajoittui Santun tammikuussa nostamaan kymmensenttiseen eväkkääseen. Ei se yrityksen puuttesta johtunut, sillä varsinkin minä viuhdoin vavallani useaan otteeseen joen rannassa surffimatkamme aikana. Nyt vaelluksellakin kävin kalalla kahdessa eri joessa, tuloksetta. Miksi? Matkan varrelle ei tainnut sattua niitä kalaisampia jokia. Ehkä syötit olivat vääränlaisia. Ehkä jokivarteen meno tapahtui liian äänekkäästi karkottaen kalat. Ehkä niillä ei ollut juuri silloin edes nälkä. Ehkä heitto lähti liikaa viulistin ranteesta eikä kalamiehen lanteesta. Ehkä kalat vain nauraa pulputtivat katsoessaan perhosteluamme. Ehkä, ehkä, ehkä… perhokalastus on salatieteistä suurimpia, ja sen parissa oppiminen lienee elinikäistä. Ja vaikka saalista en saanut, kalajuttuja voin kyllä kertoa Seelannin jokivarsilta. Kerran Milford roadin varrella pitäessämme lounastaukoa oli siiman päässä oikea vonkale. Hurjan kamppailun jälkeen se kuitenkin livisti vapauteen. Samaisella joella näin arviolta 40-senttisen taimenen uivan vastavirtaan. Olisin taatusti nostanut sen ylös mikäli olisi ollut loppupäivä aikaa, mutta matkamme jatkui. Täytyy ottaa vahinko takaisin sitten Suomessa, kela ja siima sekä kipinä perhokalastukseen ovat pakattuna rinkkaan!

Seelannin tähtitaivas valaisee tuikkeellaan ajomatkaamme kohti Taupo-järven rantaa, jolla maksuton leiripaikka aamu-uintimahdollisuuksineen sijaitsee. Vielä noin tunnin matka Nissanin pehmeässä kyydissä. Pimeällä leiriytymisen hyviä puolia ovat monesti aamulla valkenevat maisemat eikä tämä kerta tee poikkeusta, niin uskon.

Lempikuvauskohteeni. Ehdottomasti.

13.03. klo 22:00

Yö oli reissun kylmin, ehkä viitisen astetta. Heräsin ensin lisäämään vaatetta ja aamuyöstä puin vielä periaatteella kaikki lämmin päälle mitä rinkasta löytyy. Tuloksena kaksi t-paitaa, kaksi paitaa ja merinopaita, farkut, parit sukat jalkoihin ja yhdet käsiin. Silti tahtoi kylmyys hiipiä kerrosten lävitse. Uni kuitenkin voitti ja aamu aukeni järven rannalla kesäisen aurinkoisena tietämättä lainkaan yön hyisyydestä. Aamu-uinnin jälkeen siirryttiin Taupon kylille aamukahville paikalliseen Mäkkäriin, jota pidetään kuulemma maailman ainutlaatuisimpana. Puljun pihalla on nimittäin vanha DC-3 matkustajakone, jonka sisälle voi mennä purilaistaan mutustamaan. Oli siellä hyvät kahavit myös! Päivän nähtävyysosuus suoritettiin Huka fallseilla, joka on kuulemma Seelannin käydyin nähtävyys. Mahtava putous olikin kyseessä. Kapeasta uomasta virtasi turkoosi vesimassa valtaisalla vauhdilla, ja koski loppui kaatamalla ryöppyävään putoukseen. Sitä katseltiin sadan kiinalaisen kanssa kilvan ihastuksesta huokaillen. Maaliskuinen päivä oli helteinen ja päätettiin siirtyä jatkamaan sitä Kinlochin kylään, jossa pystyi hyppimään kallioilta järveen. Kylä löytyi helposti ja hyppelypaikkakin löytyi, kunhan aikamme kolusimme kalliokiipeilijöiden ja karhunvatukoiden tähdittämää rannikkoa. Järvellä syötiin sunnuntailounaaksi huikea salaattiateria ja kokonainen vesimeloni kolmeen pekkaan, kyllä maistui. Illan päälle jatkettiin Aucklandin suuntaan. Cambridgessa kyytiimme hyppäsi parkkiintunut Seelannin koluaja, Pyry. Neljästään jatkettiin pimenevässä illassa tähystellen sopivaa riippumattoiluun soveltuvaa metsikköä. Santun haukansilmät äkkäsivät lopulta pari kilsaa tiestä sivussa sijaitsevan metsäpläntin Google mapsin satelliittikuvasta. Metsä osoittautui istutetuksi havumetsäksi, joka oli täydellinen olemattoman aluskasvillisuuden ja harvan puuvälin ansiosta. Yö oli lämmin ja mukava sekä viimeinen kymmenistä legendaarisen Seelannin tähtitaivaan (toisinaan myös sadepilvien) alla nukutuista riippumattoöistä. Näitä tulee kyllä ikävä.

Riippumattoiltiin Taupo-järven rantakoivuissa

Taupon Mäkkärin lentokone ja itse pilotti!

Huka falls

Minä ja muutama muu Huka fallseja ihastelemassa

Hörö lehmäkuvaamassa

14.03. klo 22:30

Metsän lävitse siivilöityvä auringonvalo herätti meidät hiljalleen. Lähdettiin Aucklandiin ja jännitettiin kilometriemme riittävyyttä lentokentälle. Transfercar-nettisivulla, jonka kautta löysimme auton, sallittujen kilometrien määräksi oli ilmoitettu 1100 km ja raja näytti pahasti paukkuvan ennen kentälle saapumista. Tarkistettiin muutamaa kilometriä ennen kenttää vielä vuokrafirman sopimuspaperi, ja riemuksemme saimme lukea mustaa valkoisella: "unlimited kilometres"! Koska takaraja auton palautukseen oli vasta illalla, kaarrettiin siitä välittömästi Aucklandin kylille aamukahville suunnittelemaan päivän kujeiluja. Päädyttiin käymään Mt. Edenin, toistasataa metriä korkean kraaterivuoren laella kaupungin keskellä. Itse kraateri oli ruohoa kasvava monttu eikä juuri säväyttänyt, mutta vuori tarjosi upeat maisemat ympäröivään kaupunkiin. Ilma oli jälleen kesäisen lämmin, joten suuntasimme merenlahdelle uiskentelemaan ja hyppimään laiturilta. Maorinuorukaiset utelivat rannalla, mistä olemme kotoisin. Suomi ei tuntunut olevan kovin selvänä heidän maailmankartallaan, sillä he kysyivät seuraavaksi, että olimmeko osa Saksaa. Tuntui huvittavalta, mutta toisaalta ymmärtää heidän näkökulmansa. Täytyy myöntää, ettei sitä itsekään osaa kovin hyvin sijoittaa kartalle vaikkapa Etelä-Amerikan valtioita. Ne kun ovat siellä kaukana toisella mantereella.

Topias viestitti Santulle vinkin suomalaisesta perheestä, joilla he olivat vierailleet. Soiteltiin heille, ja päästiin kyläilemään. Oli kyllä mukava nähdä maanmiehiä ja kaiken lisäksi saatiin mainiota kahvia! Pyry jäi yökylään perheen luokse, ja meidän oli aika lähteä palauttamaan autoa kentälle. Nyt majoitumme lentokentän lähistöllä sijaitsevassa AirBnb-kämpässä, jonka omistaa kiinalainen nuoripari. Huomispäivänä lennähdämme takaisin Christchurchiin ja ylihuomenna kukonlaulun tietämillä Brisbaneen, josta illalla kone vie meidät Denpasarin lentokentälle Balille. Uusi-Seelannin osalta reissu alkaa siis olla erittäin finaalissa. Maagisia maisemia, mainioita surffiaaltoja, Hyviä tyyppejä, mahtavaa reissaamista. Kiitos kaverit! 

Seelanti on upea maa. 

Satoi siellä,

taikka paistoi. Ja yleensä paistoi.

 

Kumpuilevaa laidunmaata riitti

 

Wanakassa kasvaa puu järvessä

Cape Farewell

Loikkien uusiin seikkailuihin!

 

Ystävänpäivän mietelmiä

EDIT: Teknisten ongelmien myötä päivitys myöhästyi hiukan (nettiä ei ollut). Mietelmät syntyivät kuitenkin nimenomaisena päivänä riippumatossa loikoillessa Alexandran kylän liepeillä, turkoosina virtaavan Clutha-joen varrella. Siellä paistateltiin päivää poikien kans ja hypittiin jokeen puun oksille rakennetuilla slingeillä. Voiko kesäpäiväänsä paremmin viettää?

Ystävyys on kuin...

Omenapuu. Vanhetessaan se tuottaa yhä enemmän hedelmää.

Pilvenhattara, joka viilentää päivän paahtaessa.

Leivänpaahdin. Se tuo heti aamupalapöytään jotain lämmintä ja mukavan rapsakkaa.

Vaha surffilaudan pinnalla. Se tuoksuu hyvälle etkä liukastu aalloilla.

Pingviinilauma, joka talven kylmetessä tiivistää rivejään.

Bataatti. Paljon perunaa makoisampi.

Benjiköysi. Jos sen varaan heittäytyy, se joustaa eikä katkea.

Kupillinen kahvia. Aina se piristää eikä siihen koskaan kyllästy.

Ilta-Aurinko. Se lämmittää eikä kuitenkaan polta.

Puhdas vesi. Ilman sitä olisi vaikea elää.

Nyt ajellaan West coastia pohjoiseen päin. Vettä sataa ja surffiaallot myllertävät valkoisena (ei surffia). Vaan sateen jälkeen on pouta, sanovat.